Tänään oli Hesarissa juttua, kuinka E-kirjat ovat tulossa suomalaisilta kustantamoiltakin ulos. Ainakin kaikki suurimmat olivat vielä tänä vuonna tuomassa laitteisiin materiaalia. Ilmeisesti he yrittävät mukaan peliin, ennen kuin Amazonin Kindle ja iPad vievät koko markkinan. Tai ehkä kustantamoidenkin tuotteet kohdistetaan noihin laitteisiin, mutta myyntiä ei varmaankaan anneta em. yritysten oikeudeksi.
Amazonin kirjatarjontaa katsoen huomaa, että hinnat vaihtelevat kirjoissa viiden dollarin ja 20 dollarin välissä. Ilmeisesti Applen ebook store myy kirjoja 10 – 14$ hintaan. Neljätoista dollaria on tähän aikaan vuodesta noin 10 euroa. Eli kympin kirjasta, jonka voi ladata laitteelleen missä tahansa ja sitten vain lukemaan. Näin periaatteessa – jos iPadia nyt Suomesta saisi. Kindlen saa, mutta ilmeisesti ”lataa missä vain” -dataplania ei Suomessa Kindleen ole tarjolla.
Suomalaisilla kustantamoilla ei ollut valmiutta sanoa hintoja, mutta neljästä suuresta kolme sanoi, että aikovat myydä e-kirjaa samaan hintaan kuin normaaliakin. Yksi sanoi, että voisi antaa parikymmentä prosenttia alennusta. Kirjan fyysinen tuottaminen ei maksa kustantajille käytännössä mitään, mutta hintaa ei lasketa. Onko odotettavissa mahalasku?
Mutta syy ei ole yksin kustantamoiden. Ilmeisesti kovakantisesta kirjasta kustantamo ottaa yli 10 euroa / kpl, kun käyt ostamassa vaikka Suomalaisesta. Se on aika paljon, kun kirjat yleensä maksavat 22 – 25e. Esimerkiksi Elisa on nyt lähestynyt kustantamoita niinkin reilulla rahanjakoidealla, että kustantamot hoitavat sisällön, Elisa hoitaa kaiken muun ja ottaa 65% tuloista. Ei ole vaikea arvata, että Elisa ei ole saanut yhtäkään kustantamoa mukaan.
Kun musiikki/video/kirjaverkkokaupasta puhutaan, niin yleensä ajatellaan, että välikädet vähenevät ja kustannusrakenne kevenee. Hintoja voidaan pudottaa ja silti tuottajat saavat omansa. Mutta asiapa ei olekaan noin yksinkertainen, internetissä onkin välikäsien markkinat, Applen musiikkikauppa ja e-kirjakauppa, Amazonin kaupat ja Spotify vievät ja sisällöntuottajat vikisevät. Suomessa kustantamot ovat nyt päättäneet, että polkumyyntiin ei lähdetä.
Jos emme asuisi Suomessa, voisin nojata taakse tuolissani ja höhötellen kirjoittaa tähän, että uskon globaalin markkinatalouden antavan parissa vuodessa kevyen napautuksen suomalaisille kustantamoille. Kuten se teki suomalaisille musiikkikaupolle. Tässä tapauksessa kielimuuri voi auttaa kustantamoita pitämään hintoja keinotekoisen korkealla. Suurin osa suomalaisista lukee suomenkielisiä kirjoja ja haluaa tehdä niin jatkossakin. Homma pelaa, rahaa tulee kustantamoille. Kunnes kirjoittajat irtautuvat linjasta ja alkavat itse suoraan työntämään kirjansa Amazoniin ja muihin kauppoihin. Silloin ne välikädet vähenevät ja hintakin laskee.
En tiedä miten paljon kirjakaupat myyvät englanninkielisiä kirjoja. Mutta sen tiedän, että kun e-kirjat vihdoin seuraavan 10 vuoden aikana yleistyvät, kirjakaupat joutuvat kohtaamaan sen, mitä kukaan kauppias ei haluaisi kohdata. Maailman suurimmat kirjamyyjät samalla markkinalla.
Vaikeat asiat on syytä selkeyttää esimerkein. Useat meistä ei matematiikan tunnella tajunnut todistuksista yhtään mitään, ei välttämättä edes sitä, miten ne liittyivät varsinaiseen laskemiseen. Laskut kyllä osattiin, sehän oli yksinkertaista, tietyt lainalaisuudet pätivät ja sitten vaan napu napu.
Netissäkin tietyt lainalaisuudet ovat tosiasia. Mutta ne ovat helposti epäselviä ja ideologisia ja niitä ei saada purettua ilman esimerkkejä.
Kun Piraattipuolueen Pasi Palmulehto oli kylässä Pressiklubilla, niin häneltä kysyttiin, mikä Suomen tietoverkkoihin koskevista laeista on eniten päin seiniä. Palmulehto vastasi (tietenkin), että lapsipornosuodatuslaki. Tällöin Stiller aivan oikeutetusti puuttui puheeseen ja oli, että hetkinen – Hesarin puolelta taidettiin nimitellä pedofiilipuolueeksikin. Palmulehdolta pyydettiin selostusta. Palmulehto sanoi, että lapsipornosuodatuslaki on perseestä siksi, koska se lakaisee ongelman maton alle ja itseasiassa helpottaa lapsipornon löytämistä internetistä.
Palmulehdon omasta näkökulmasta asia on varmasti tällä katettu. Hän tietää, mitä maton alle tarkoittaa ja hän tietää, kuinka sitä lapsipornoa löytyy suodattimen avulla internetistä. Mutta kuulijat eivät tiedä. Tarvitaan esimerkki. Kun Timo Soini puhuu, hän ei puhu abstrakteista asioista, vaan konkreettisista, jotka voidaan sitten laajentaa suurempaan mittakaavaan. Ihmisen on helpompi ymmärtää tai edes esittää ymmärtävänsä. Otetaan esimerkki tästä lapsipornosuodattimesta.
Nythän kun KRP jonkun salaisen reittinsä kautta saa tiedon lapsipornosivusta, laitetaan se lapsipornosuodattimeen ja sillä hyvä. Suomalaiset suodattimen käyttäjät eivät pääse sivulle. Kuinka ihanaa! Ongelmia tässä on muutamia.
KRP:n suodatinlistalla on samoja sivuja vuodesta toiseen. Se tarkoittaa sitä, että niitä ei oteta alas. Sen sijaan, että sivustot suljettaisiin ja nähtäisiin vaivaa tekijöiden kiinni saamiseen, näkyvyys estetään teippivirityksellä Suomessa. Se lapsi on edelleen hyväksikäytetty ja hyväksikäyttäjä on edelleen vapaana.
KRP:n listalla on myös suomalaisia sivuja, joilla ei ole lapsipornoa. Sivu lapsiporno.info ei sisällä lapsipornoa, vaan osoittaa puutteet ja väärinkäytösten mahdollisuudet suodattimessa. Kuinka ollakkaan, ko. sivusto joutui suodatinlistalle. Se on sensuuria. Se on väärinkäytös.
Mihin tarvitsemme suodatinta? Oletko joskus nähnyt lapsipornoa internetissä, jos irc.fi:tä ei lasketa? Suodatin toimii siten, että ne jotka haluavat löytää lapsipornoa, löytävät sitä. Ne jotka eivät halua, eivät sitä kohtaa muutenkaan ja samalla häviää niin suomalaisia kuin ulkomaalaisiakin oikeita ja laillisia sivuja, kuten sen jonkun prinsessan muistosivu. Nykyisin yksikään operaattori (Elisa, Sonera ja ne muut) eivät pidä enää suodatinta pakollisena päällä, mutta sitä kai voi käyttää halutessaan jotenkin.
Suodattimeen jouduttuaan ei voi valittaa minnekkään. Tämä ei kuulu suomalaiseen demokratiaan, sori vaan.
Teknisesti valveutunut kaveri voi kysyä suodattimelta, että mitä sivuja sulla siellä on. Ja kas näin, meillä onkin pari tuhatta lapsipornosivua tarjolla. Hienoa! Hyvin toimii suodatin.
Noin. Vaikka maton alle lakaisu ja löytämisen helpottaminen sisälsi kaikki yllä mainitut kohdat, eivät kuulijat ymmärtäneet mitä kuulivat. Ei muutaman sekunnin aikana voi mitenkään pystyä prosessoimaan koko hommaa läpi. Siksi tällaisessa debattikeskustelussa pitäisi iskeä raflaavilla jutuilla, kuten että miksi hädässä ollutta lasta ei auteta, miksi pahantekijää ei pyritä ottamaan kiinni ja miksi lapsipornon löytämistä helpotetaan. Ei abstrakteilla tarinoilla.
Huomaatko miten oikein ulkomaankieltä otsikossa! Suoraan itse asiaan. Jos on jollain kökkökikkareella, kuten Windowsin Notepadillä muokannut utf(8/16..) tiedostoja, joita pitäis sitten käyttää weppiskripteissä, niin huomaatkin, että siellä onkin tiedoston alussa Byte Order Mark, joka ryssii koko homman.
Onneksi Perlikuningas Richard Ishida on koodannut meille tähän poistoskriptin.
#!/usr/local/bin/perl
# program to remove a leading UTF-8 BOM from a file
# works both STDIN -> STDOUT and on the spot (with filename as argument)
if ($#ARGV > 0) {
print STDERR "Too many arguments!\n";
exit;
}
my @file; # file content
my $lineno = 0;
my $filename = @ARGV[0];
if ($filename) {
open( BOMFILE, $filename ) || die "Could not open source file for reading.";
while (<BOMFILE>) {
if ($lineno++ == 0) {
if ( index( $_, '' ) == 0 ) {
s/^\xEF\xBB\xBF//;
print "BOM found and removed.\n";
}
else { print "No BOM found.\n"; }
}
push @file, $_ ;
}
close (BOMFILE) || die "Can't close source file after reading.";
open (NOBOMFILE, ">$filename") || die "Could not open source file for writing.";
foreach $line (@file) {
print NOBOMFILE $line;
}
close (NOBOMFILE) || die "Can't close source file after writing.";
}
else { # STDIN -> STDOUT
while (<>) {
if (!$lineno++) {
s/^\xEF\xBB\xBF//;
}
push @file, $_ ;
}
foreach $line (@file) {
print $line;
}
}
Sisennykset voi vähän bugata, mut siinähän bugaa. Sitten vielä usage notes:
for f in `ls`; do ~/rbom.pl $f; done
# loops over a directory and removes BOM from every file
Ennen ja muinoin kirjoitin usein otsikolla ”sekalaista”, kun en muutakaan keksinyt – jotain piti kirjottaa ja asiaa oli monesta pienestä jutusta. Niin nytkin.
Sain vihdoin hoidettua käsiini Tuomas Kilven kirjan Blogit ja bloggaaminen. Enhän minä muuten, mutta kun olin jo kauan sitten kuullut tarinat siitä, kuinka Jasmon blogi on kuin onkin noteerattu oikein kirjallisuudessakin. Kirjassa listattiin 50 parasta suomalaista blogia ja JB oli sijalla 49. Oli sentään kaksi huonompaakin sijaa tarjolla, 50 ja poissa listalta.
Tiurakin on poissa listalta, kun kukaan ei ota hänen touhuistaan selvää. Tiura on kuin Timo Kalli vaalirahoitussotkussa, mutta Tiura sotkee vain omat kuvionsa, kun Kalli sai koko Suomen sekaisin. Ässä pimu, varmaan samasta poliittisesta tallista Suvi ”golfkenttä” Lindenin ja Anneli ”faksi” Jäätteenmäen kanssa.
Katsoin eilen laatudokumentin MTV3 Faktalta, kun oli tuo OpenAntenna (eeh). Nimittäin tuli pokerista dokumentti, Al Roker tutki pokeria. Komeasti pokeri saatiin yhdistettyä peliriippuvaisuuteen siten, että ensin puhuttiin pokerista yleisesti ja sitten haastateltiin peliriippuvaisia. Pokerin pelaaminen saatiin yhdistettyä mm. huumekauppaan, joka on jo ihan hyvää dokumentaatiota. Näitä huonoja ja tarkoitushakuisia dokkareita kun aikansa katsoo, ei voi välttyä fiilikseltä, että Maailman Lihavin Dokumentaristi Michael Moore ei välttämättä kuvaa maailmaa aina aivan sellaisena kuin se on.
Paras juttu dokkarissa oli, kun siinä korostettiin sitä, että vain yksi voi voittaa turnaukset (esimerkkinä oli WSOP). Että mitä niille muille siinä turnauksessa käy, finaalipöytään pääsee 10 breineintä tyyppiä mutta vain yksi voittaa. Tämä jotenkin osoittaa sen, että pokeri on tuuripeli. Tämän sanoi haastattelussa itseasissa joku uhkapelaamisen tohtori, ehkä arvo on hankittu 10 dollarilla Uzbekistanista. En tiedä miten tämä osoittaa sen, että pokeri on tuuripeli, mutta eikö finaalipöydän viimeinenkin saa jo useita 100k chippejä.. Tuskin se elämän kauhein päivä on.
Itsekin olen kokeillut joskus nettipokeria. Jonkunhan on annettava rahaa puolilaillisille veroparatiisiyrityksillekin. Mutta ei siitä sen enempää, WSOP:ssa ei nähdä.
Vanha mies kävi teknotansseissakin toissa viikonloppuna. Tampereella oli One ja meininki oli parasta aikoihin. Tutusti Orion hyppyytti lihapullaa eniten, Soro meni vähän ohisektoriin. Mutta kun Pellavasta (= bilepaikka) oli vain 400m kotiovelle ja matkalta sai pizzan, niin hyvä keikka siltäkin kannalta.
Kävin pääsiäisenä pousailemassa yhtenä päivänä Hervannan Alpeilla. Luntahan laskettelurinteissä vielä olisi, voisi aurinkoisena viikonloppuna tärräyttää Sappeeseen vetämään kauden viimeiset sohjot, ois nimittäin kelit varmaan sitä paljon pehmeät. Vaikka en tiiä saanko ketään houkuteltua mukaan, kun taitavat olla enemmän noita helihiihtäjiä nykyisin.
Tänään Jasmon blogi jatkaa testisarjaansa energiajuomien parissa. Laatukauppa Lidlistä löytynyt miXXed Up Cassis -energiajuoma päätyi työpöydälleni alle 80 snt tölkkihintaan (25cl).
Peruslähtökohtahan näihin uusiin energiajuomiin on aina melko kriittinen ja epäluuloinen. Battery Stripped on se juttu ja muut tulee perästä.
Mixxed Up Cassis on kuitenkin ensimaistamisella oikeastaan aika hyvää. Se ei ole kovin metallinen, kuten Sinebrychoffin energiajuomat tuppaavat olemaan, vaan luotaisen sokerisen pyöreä ja voimakkaan mustaherukkainen. Energiajuomakäyttäjien keskuudessa juoman maku saa lähinnä positiivisia kommentteja, joskin myös negatiivisia.
Suurin etu tässä on tietenkin hinta. Siinä missä 33cl Battery maksaa 2,50€ ylöspäin, maksaa 25cl Lidl-herkku alle euron. Ulkomailla kai ei energiajuomista olekaan totuttu maksamaan yhtä sairasta hintaa, kuin Suomessa, ainakin siltä tuntuu noin Sveitsin matkailua kokeilleena.
En tiedä miten toimii lantrinkina, ehkä siihen käyttöön perinteisempi energiajuoman maku voisi olla parempi. Kenties Onen etkoilla voi tällaista kokeillakin? Jos nyt vanha mies jaksaa lähteä teknohippoihin.
Oravivuoren jälkeen tuntui vähintäänkin luonnolliselta siirtyä Enkelivuorelle keskisveitsiin, olihan vuoristoilmaa käyty jo haistelemassa. Niinpä DaKinen hieman ehkä jopa liian kookas ruumisarkkusuksipussi täyteen hiihtokamaa (omat ja vaimokkeen) ja matkaan. Matso oli tsekannut lentoja syksyn mittaan ja skoutannut meille helpon yhteyden suoraan Tampereelta Riikan kautta Zyyrihiin. Matkan tarjosi Air Baltic. Air Baltic jakaa vähän mielipiteitä. Jouduin maksamaan molempiin suuntiin 40e suksipussista, mutta toisaalta taas tällä hinnalla sain siitä 30 (vai 32?) kiloisen lisämatkavaran, joka taas tarkoitti sitä, että myös Hannan romut mahtuivat Kähköseltä ostamaani kassiin oikein letkeästi. Baltic myös muuttaa innokkaasti ehtoja, nykyisin suksipussit ilmeisesti saavat painaa enää vain 15kg ja tiskillä check-inistä otetaan joku maksu.
Kauheinta silti oli se, että virkailija sanoi meille Pirkkalan kentällä, että kävipä teillä hyvä tuuri, kun lennetään nyt tällaisella isommalla koneella – muuten kun sukset eivät mahdu koneeseen! Olimme ostaneet matkat ja varanneet suksipussit koneeseen joskus lokakuussa. Kyllähän kamat joskus olisivat varmasti tulleet, mutta lyhyellä alppilomalla ilman kaikkea hiihtogearia tulee vähän ehkä kiukkuinen olo. Olen ehkä jatkossa valmis maksamaan hieman enemmän lennoista, joskin muuten asiat menivät ihan hyvin ja Zyyrihin päässä virkailija oli erittäin lunki, vaikka Matsonnin ostokset painoivatkin vähän enemmän kuin olisi saanut.
Matkan kestosta puhuttaessa sanottakoon, että olen ollut aiemmin sitä mieltä, että 2 viikkoa alppireissuun on aika vähän, juuri siinä ja siinä hilkulla, että onko siinä järkeä vai ei. Viikko on jo liian säntäilyä, en tykkää vieläkään. Mutta meillä oli täydellinen kaksi viikkoa. Se oli kuin kausi pikakelauksella. Saimme kaikkea. Sinkkiä ja sumua (ei yllättäne, kun Säämies Jiima oli mukana), uutta lunta pariin otteeseen, ruuhkaa, rauhaa, lumetusta, yläpilveä, fotoja, bileitä, hyvää hiihtoa ja vielä lisää hyvää hiihtoa, sen lisäksi haikkipäivä ja skandit vs. lokaalit lätkäpeli.
Sää kuin morsian, mitä voi odottaa kun Iso J mukana
Sveitsiläinen turistinvihaaja oli meidän majoituksen tuplabuukannut, joten kävi niin, että jouduimme vaihtamaan majoitusta viikkojen välissä, olimme pelipaikoilla siis 2 viikkoa, jos se ei ollut vielä tiedossa. Me tiesimme tämän kyllä jo mennessä, että siihen oli henkisesti varauduttu, mutta inhottavaa se joka tapauksessa oli, onneksi Simppalaisen autotallista löytyi lepopaikka hetkeksi rojuille ja Nokia-miljonääri vielä ystävällisesti roudasi vuokra-autollaan meidän kamatkin toiselle kämpälle, siitä iso kiitos!
Tarkoituksena oli ottaa kuvia, kun sain viime vuonna muutaman shotin, joihin olen tyytyväinen.
Tykkään kuvasta, vaikkei olekaan mitenkään äärimmäinen (Niko vetää, kuva vuodelta 2009)
Tänä vuonna kuvaamaan piti lähteä, mutta sepä ei meinannutkaan ottaa onnistuakseen. Henkilökohtaisen pankkitiliongelman vuoksi minulta esimerkiksi puuttuu laajakulmapää kokonaan, putkeni alkavat 50mm kiinteästä ja siitä sitten 70-200mm zoomi.. Kun nimenomaan olin sillä tuulella, että haluaisin ottaa kuvaa läheltä. En tiedä miksi, ehkä se on sama, kuin että joskus alkaa tekemään hirveästi mieli muroja, kun alitajunta hoksaa, että niitä ei ole kaapissa.
Vauhdittelua
Myöskin 20D alkaa tuntumaan auttamatta vanhanaikaiselta, eritoten pienen näyttönsä vuoksi. Kamerointi on kyllä sellaista gearihomostelua, että voittaa melkein tuon monohomoilun, että pitää testata kaikki TNT-monot jotka on tähän mennessä tehtaasta tulleet ulos ja sitten vielä teettää foamit.. ;)
Mutta jos vähän hiihdosta sitten. Mullahan tämä taisi olla 5. kerta Engelbergissä ja paikat on jo tuttuja, joskin uusia löytää, kun kyselee ja seurailee jälkiä, vai miten se meni. No kuitenkin. Tänä vuonna joku oli kuitenkin taas paremmin kuin aiempina vuosina, nimittäin hiihdin omasta mielestäni paremmin kuin koskaan aiemmin. No ok, olin yhtenä isompana päivänä jäätiköllä aivan umpisekaisin, mutta muuten paremmin. Varmemmin, rohkeammin. Ennen kaikkea varmemmin, sellainen että luottaa itseensä, se on ihan hyvä fiilis. Isompia pannuja ei tullutkaan otettua, muutamat lipsahdukset tottakai.
Luntahan meillä oli monenlaista. Loppuaikana ihan firniä Brunnilla, eräänä tiistaina kovapohjaista kevyttä putikkaa darksidellä (feissottii Laubilla, kuulostaa hienolta, mutta kovaa pohjaa pitkin jyrryyttäminen ei ollu mun tellutukselle kyl aivan täydellistä), pari päivää siinä sitten Alaskan Feisseillä vähän painuneempaa putikkaa ja tsippailua. Vendelykkellä iison kentän hiihtoa ja yhtenä päivänä pikkujärvellä pienen tönön skinnailua ja laduntekijän dissausta. Loppupäivinä nollarajan nosti yli 2800m, joka tarkoittaa eberissä sitä, että sen jälkeen lumia ei pahemmin enää ole. Paitsi darksidellä.
Brunnin backbowliin ei tullut tänä vuonna kavuttua laisinkaan (!), mutta paniksen salapaikoilla tuli käytyä ja siitähän lyhyet huippupyydat vielä muuten puhkilasketussa hissihiihdossa saikin. Junahiihto sitten erikseen.
Simo kävi kokeilee, vieläkö pystyy laskemaan, vai onko kiviä. Ei ollut.
Junahiihdosta tulikin mieleen, että joulukuussa 2010 Engelbergiin menevä raide siirtyy vuoren sisään, jonka jälkeen mm. Grünewaldin asema poistuu käytöstä. Kuten jotkut ehkä tietävätkin, tämä lopettaa junahiihdon Engelbergissä. Odotettavissa kuitenkin on, että joku alkaa ajaa Laub-henkisesti siinä jotain taksoa.
Tällai vanhemmiten kyllä ahdistaa asustaa sellaisissa kämpissä, joissa on liian vähän astioita eikä astianpesukonetta. Jos 4-5 henkeä syö kerralla + laittaa ruokaa, niin astioita tulee aina sellainen vuori, että niiden peseminen ainakin minua ketuttaa enemmän kuin arvaisikaan. Borgåwitz voi auttaa hetkellisesti, mutta pitemmän päälle Tuomisen Jamppa iskee kytikselle, ainakin mulla.
Summa summarum, reissu oli pääosin parempi mitä uskalsin odottaa. Ei laskettu lähellekään jokaisena päivänä, vaan oltiin sitten lomalla sellaisina päivinä, kun hiihdossa ei ole mitään järkeä. Jaksaa taas työpaikallakin sitten juosta pyörässä, kun on saanut vähän levähtää.
Sinkkumiehille sellainen varoituksen sana, että kannattaa varmistua, ettei Rämppäri Malinen ole mestoilla samaan aikaan, se nimittäin vie naiset ja paskoo lumet. Näihin sanoihin, näihin kuviin. Seuraavaksi ehkä jotain ihan muuta kuin hiihtojuttua.
Fürenalp, taustalla Titliksen ympärilaskun loppuseinä, jossa näkyi saavan hyvää hiihtoa.Maija syö kevyesti
Kun Antti Ruohosellakin on kuvareportaaseja Åresta ja Engelbergistä ja vaikka mitä, niin minullakin pitää olla. Saanko esitellä, JB testaa, kuvareportaasi Oravivuori freeride.
Kun näillä leveysasteilla saa kerrankin lunta, on vain yksi paikka, mihin pitää mennä. Yleensähän näitä siikritspotteja ei pahemmin jaella, mutta olen niin höveli kaveri, että tässä nyt Jasmon blogin seuraajille paljastan huippumestat heti Jämsän kulmalta. Nimittäin, naiset ja herrat, saanko esitellä: Oravivuori. Niin, minustakin nimi on hieman optimistinen.
Oravivuoren entry on jännittävä ja kuumottava
Tämän postauksen kuvat tarjoaa Nokian X6 laatupuhelin ja sommittelusta vastaa Matsolainen.
Sitten asiaan. Koska torstainen ripsakka kymmenen asteen pakkaskeli tyynenä auringonpaisteena piti kuluttaa kantamalla toimiston kamoja paikasta x paikkaan y, valittiin sopivaksi ajanhetkeksi työntyä Oraviin sunnuntai, jolloin oli aste lämmintä ja ripisteli vettä, sekä tuuli. Ilmankosteus oli ainoastaan 98%. Auringon noususta tai laskusta ei sinä päivänä ollut tietoa, ensin oli harmaata ja sitten hieman harmaampaa. Tietysti kun suomalainen on kerran päättänyt, että nyt lähdetään hiihtää putikkaa, niin sillo mennään, vaikka sataiski vähän vettä ja kaikki lumet on tippunu puista.
Joten ei muuta kuin housuja jalkaan, monoja kii ja skiniä suksenpohjaan. Reinojen talvikenkäominaisuuksista täytyy mainita tähän hätään sen verran, että niitä ei ole.
Kamoja fiksailis. Onko sillä vaipat vai pökäle pöksyssä?
Oltiin kuultu vähän huhuu, että ladun avaaminen on leveellä suksella helpompaa, niin otettiin matkaan sitten vähän leveemmät sukset. Ei muuta kuin reppu selkään ja matkaan. Tässä vaiheessa jo oltiin tajuttu amatöörimäisyytemme. Nimittäin jotain puuttui, se tärkein. Nimittäin eväät. Ei ollut edes suklaata mukana. Millä nyt palkita hikinen lihapulla mäen päällä? Ei ollut muuta kuin vettä. No, ei auttanut siinä laittaa mieltä matalaksi, ei muuta kuin vaaraa kohti!
Luntahan siellä oli. Märkää-, raskasta- ja skinin pohjaan tarttuvaa lunta. Mutta paljon. Tai no sillai paljon että yli polven. Onhan se aika paljon. Lisäksi tuntui siltä, että sille polulle, mitä pitkin skinnattiin (merkitty), oli tuuli ainakin paikoittain pakannut jopa enemmän lunta kuin muualle. Paras skinnausreitti siis: polku. No, siinähän se meni mukavasti sen jälkeen, kun päästi matson ajattaa latua, perässä vaa löpsötteli, varsinaisesti jyrkkää tai vaikeaa skinnausta ei ollut, edessä oleva joutui vaan raskaaseen lumeen tallomaan uran. Takana saattoi ihan rauhassa pelata taskubilistä.
Koska arvaan, että tämä postaus innoittaa muitakin menemään kyseiseen paikkaan, niin annan reittivihjeitä. Lähtekää siitä, mistä reitti on merkattu lähteväksi, seuratkaa punaisilla tapeilla huonosti ja satunnaisesti merkattua reittiä, ja ottakaa sitten näreen vierestä vasemmalle.
Siitä vasemmalle
Sitten saavutaankin portaille. Nämä portaat on ikävät, mutta ei lähellekään samanlaiset tappajaportaat kuin mitä Pyhän takamaastoista löytyy. Portaat olivat aika loivat ja helpot kulkea vaikka olisi suksetkin olalla!
Oravivuoren portaat pääsee helposti vaikka sukset olalla
Portaiden yläpäässä on kannustusviitta, enää 200m matkaa maaliin, jos vain osaat arvata mihin päin pitää lähteä. Jälkiä ei paljon ollut seurattavaksi, viimeksi ennen meitä Oravivuorella oli käynyt vieraskirjan mukaan kaksi slovenialaista (tai vast) tammikuun puolessa välissä. Sen verran metässä oltiin, että autojen pärinää ei kuulunut, ainoastaan harvakseltaan maajussin haulikon pamahdus, kun jahtailee siellä yksityistietä käyttäviä kalastajia.
200m maaliin ei ole pitkä matka, vaikka lunta olisi paljon, suunta epäselvä ja korkeuseroakin parikymmentä metriä. Niinpä heti kohta edessämme siinti Oravivuoren näköalapaikka ja joku vuoden 1870 kolmiomittauspaikkojen mersu.
Oravivuoren toppi ja näköalatorni, näköalatorni 200m merenpinnasta
Sehän ei auttanut kun rapsutella sukset pois jalasta, tärräyttää skinit reppuun, hörpätä vettä ja kavuta torniin.
Älä kuvaa sen persettä, sillä on tyttöystävä!1
Topistahan näki kauas, mutta ei laskulinjaa.
Joku näkymä
Kaikessa tuossa keekoilussa ja tuossa urpoilussa alkoi tulla nälkä ja kylmä, niin oli aika alkaa kattomaan sitä laskulinjaa, mitä varten tänne kiivettiin. Toppi on tosiaan melkein 200m merenpinnan yläpuolella, mutta se ei kyllä paljon lupaa. Yhdessä suunnassa on loivaa / tasaista, se on suunta josta lähestyttiin. Toisessa suunnassa on avokalliojyrkänne. Näiden välissä on louhikkoinen kumpuileva kolihenkinen offari, jossa periaatteessa voi tehdä käännöksiä. Jos luistaisi ja lumi ei olisi noin raskasta.
Tavallaan voisi olla järkevää voidella sukset muullakin, kuin apteekista saatavalla parafiinillä, ilmeisesti siinä ei luisto-ominaisuudet ole aivan tappiinsa hiottuja. Tietysti sekin voisi auttaa, jos olisi joskus jaksanut siklata pois sen voidekerroksen sieltä pohjasta. Tämän lisäksi vielä huonosti paikatut reiät suksen pohjissa eivät ainakaan paranna luistoa. Kokonaisuutena voidaan sanoa, että luiston minimioimiseksi on tehty lähes kaikki, mitä tehtävissä on.
Skinejäkin ilmeisesti pitäisi joskus huoltaa. Ehkä jopa uusien hankkiminen veljeltä sosialisoitujen skinien tilalle voisi tulla kyseeseen, tai sitten vain skinien puhdistus ja voitelu. Nimittäin huonostihan ne eteenpäin luistaa, tosin ei taaksekaan, plussakelissä myös keräävät lunta niin hitosti pohjaan, että kinnaaminen on jo suorastaan raskasta, ja myös vaikeaa jyrkällä, lumi kun ei siellä pohjassa oikein pidä..
Skinin pohjat jäässä, isot 10cm paksut lumipaakut jo raaputettu irti
No, kai se välineiden huoltaminen voisi tulla kyseeseen. Ehkäpä jos veisi suksen pohjahiontaan, niin polvivaivatkin vähenisivät? Ehkä. Ehkä teen niin.
No mutta, alamäkeen piti lähteä. No, alamäkeenhän lähdettiin. Tai ainakin yritettiin. Tämä oli ehkä huonoin offarilasku mun koko elämän aikana, jos ei lasketa sellaista, kun hauskana miehenä on laskenut jollain siirtymällä rinteen sivuun ja jäänyt siihen kiinni. Tällä seinällä oli muotoja, pieniä droppeja tasaselle, absoluuttisesti ei mitään pohjaa, lumet lähtivät suksijan mukana pois ja luistanut ei yhtikäs mihinkään. Onneksi ei ihan liimaa ollut, mutta takasnujussa suoraan sai sitten lasketella alas asti, tai ihan loppu piti kyllä lykkiä, vaikka vähän viettikin. Loppureitti vei maailman tiheimpään pajukkoon, mutta kun ei jäänyt arpomaan, vaan russuutti vaan läpi, niin hyvinhän tuosta selvisi. Laittakoon isäntä vaikka hirvivahingoksi.
Noniin, huippuu linjaa, huomaa käännös oikealla ja roppi, no melkein, siinä suoraan
No sitten kun tämän kaiken oli rämpyttänyt läpi, niin päästiin pellolle, josta pitää rämpyttää semmonen parisataa metriä autotielle. Jos pikkusen ois funtsinu etukäteen jotain, niin auton voisi sijoittaa tänne puolelle kukkulaa, jolloin laskun jälkeen olisi suoraan päässyt pois. Nooo, ei näitä niin tarkkaan kannata alkaa funtsimaan, tunteella vaan. Nälkäähän se vähän teki, mutta matkaa ei pitänyt olla viittäkään kilometriä takaisin autolle, tosin se tie, jolla nyt olla möllötettiin, ei autolle vienyt, eikä meillä oikein ollut mitään käryä, mihin tämä tie vie. Oikeaan suuntaan kuitenkin, niin ei muuta kuin monoa toisen eteen.
Matso ja Kattaisen marjat
Kun tie sitten tuli päätökseensä, oli aika kaivaa X6 monitoimilaite, eli mobiilitietokone taskusta ja avata ilmaiseksi ladattava Ovi Maps sovellus. Mr. Maps osasikin oivasti sanoa, että siitä vaan kun puskette 300m suoraan eteenpäin siellä metässä, niin toinen tie vastaan tulloo. No, ei kai sitä uskalla vastaankaan väittää, kun Suomen Ainut Toivo niin määrää, niin ei muuta kuin rämpyttimet jalkaan ja mettään. Tällä kertaa oli tasamaahiihtoa ja luisto niin huono, että skinit sai pitää rauhassa repussa.
Herra Ovihan ei palvelussaan mitään korkeuseroja näyttele, kun ei se niin tarkkaa ole noille automiehille. No niinhän siinä näinä päivinä kävi, että jontkahan siellä edessä olla murjotti. Vittiko siin on jo mielessä käyny, että kohta saa hikipaidan pois päältä ja autolla täysiä Shell Helmisimpukkaan, niin kyllä meintaa monttu vetää mielen mustaks. Onneksi aina on kiertoreitti tai suorareitti. Nimittäin Mäkiahot oli menneet ja rakentaa paukauttaneet pienen kesämökkitönöläisen, eli maatilan siihen meidän sijaintipaikan viereen. Siinä sitten arpaa heittäessä, että mennäkkö törkeesti pihan läpi, vai tallatakko munia myöten kuopassa, päädyttiin siihen, että ripee kotirauhan rikkominen on kivempaa kuin tunnin monttumöhinä. Siit sitä sit paineltii, niska pitkällä suoraan makuuhuoneen ikkunan alta. Sori vaan.
Siithän ei ollu enää seittemääkään kilometriä, vaan auto alkoi sitten tielle päästyä näkyä jo ennen pimeän tuloa.
Jasmo tallaa kohti lähtöruutua
Nonni, sit vaa vaatteita vaihtamaan, romut Vivaroon ja putki punasena lähimmälle Nesteelle seisovaan pöytään, jossa nälkäisenä voi tehdä mahdottomia ylilyöntejä. Niin tälläkin kertaa.
YHTEENVETO
Hauska reissu, jää lapsille kerrottavaa isän urpoiluista.
Hyvää
+ ulkoilma
+ kinnailuharjoitus
+ retkeily
+ rauhallisuus
+ hiljaisuus
Mitä olisikaan Olympialaiset ilman Norjaa? No en tiedä, eikä se ole edes mitenkään kiinnostavaa, vähän kuin joku miettisi, mitä jos Suomea ei olisi. Mutta Norja, tuo valtioiden mersu, aiheuttaa meissä suomalaisissa tunteita, monenlaisia.
Ja näin olympialaisten aikaan tietysti asia korostuu, kun Norjalaiset vievät mitalit ja suomalaiset eivät. Norjahan on noin miljoona asukasta pienempi läntti kuin Suomi, mutta olympiamenestys ei näemmä mene ihan käsi kädessä maan koon kanssa, ainakaan talviolympialaisissa, vai mitä sanoisivat kiinalaiset?
Suomalainen on herkästi Norjalle vähän kateellinen ja pahansuopa. Dopingiahan he käyttävät ja maastohiihdon voiteluun ilmeisesti 500 000 euroa tai kruunua lähtöä kohden (jäi kuulematta kumpaa, toivottavasti euroa!). Jääkiekossa ne ei pärjää, mutta kun Suomi ei päässyt Norjaa voittamaan, niin halpa lohtu. Mäkihyppelyssäkin pesevät, se oli jo kylmää. Entä alppihiihdossa? Niinpä.
Norjalaisilla ei varmasti ole myöskään Smegin kosketusnäppäimillä varustettuja induktioliesiä. He polttavat raakaöljyä suoraan kotona hellassa. Nimittäin, kuten hyvä norjalainen ystäväni, koodinimellä Turska, sanoi:
We’ve got oil
Ja mitäpä sitä kiertelemään, näinhän se on.
Mikään tästä, mitä olen tässä kertonut, ei rassaa minua pätkääkään. En osaa olla norjalaisille kateellinen ja ne muutamat joihin olen paremmin tutustunut Engelbergissä ja täällä Tampereella on ollu hyviä tyyppejä. Keskimäärin parempia ja älyllisempiä kuin ruotsalaiset, yhtään dissaamatta opas-Johania tai Peteriä, joka oli meidän kanssa reissussa nyt Levillä, puhun niistä muista ruotsalaisista.
Mutta se ruotsalaisista.
Sitten kun tajuaa, miten paljon paremmin kaikki Norjassa on, voi tutustua Ylen olympilaisten tulosseurantapalveluun. Ei kannata säikähtää, se pimpahtelee aina välillä, ei voi käsittää / tietää miksi. No, siitä sekasotkustahan näkee näppärästi, että missä mennään. Nooo, lopputulosten seurantaan ylellä on ihan hyvät työkalut. Se voitti sen 4-5 ja tää laskia did not finish. Mitalitaulukkoa Yle ei yritä edes pitää itse yllä, vaan linkittää suoraan Vancouveriin. Oikeasti olympialaisten tulospalvelukin linkitetään Yleltä suoraan Kanadaan, koska oma on niin huono.
No mutta ei se mitään, kanadalaisillahan on ihan oiva värkki. Jos haluaa seurata vaikka kurlinkia, niin sieltä löytyy hyvin kaikkea tietoa, esimerkiksi tieto siitä, että norjalaiset ovat huomenna semifinaalissa Sveitsin kanssa ja Suomella joukkuetta ei ole.
Mutta mitenkäs norjalaisilla? Norjassahan tulee televisiosta 500 tuntia olympialähetystä. Jos kisat kestää kaksi viikkoa, niin tuo on aika paljon. Vanhat valaankalastajat on myös sijoittanut kruunun tai pari heidän omaan tulosseurantaan. Jos katsoo mäkihyppyä, niin norjalaisten tulosseurannasta näkyy tuomareiden pisteet, hyppypisteet, yhteispisteet ja sijoitus 2 sekuntia sen jälkeen, kun suomalainen on nähnyt sen tv-ruudusta. Entä alppihiihdossa? Väliajat tulevat käytännössä reaaliajassa norjalaisten tulosseurantaan, kuten kyllä kanadalaistenkin. Mutta jotenkin kattavuudessaan tuo norjalaisten vehjes pesee Kanadan ja sitä ei enää kestä.
Norjalaisilla on vaan kaikki niin paljon paremmin.
Nämä arvokilpailut ovat sitten jännittäviä. Dopingtestaus aiheuttaa enemmän jännitystä kuin itse kilpailut, kuka jää tällä kertaa kiinni?
Suomalainen veridoping-asiantuntija Tapio Videman sanoo Hesarissa, että hänen mielestään koko dopingtestaus pitäisi lopettaa. Tästä ideasta olen aiemminkin maininnut blogissani, kun herra Erkki Vettenniemi puhui samasta asiasta, mutta perehdytäänpä tällä kertaa siihen vähän syvemmälle.
Ensinnäkin olen Tapio Videmanin kanssa samaa mieltä. Dopingtestaus pitäisi lopettaa huippu-urheilussa, sillä mitään mieltä sen jatkamisessa ei ole. Tämä on kuin marihuanakielto Kaliforniassa (yli 50% väestöstä käyttänyt) tai verkkopiratismin vastainen taistelu ( hyvin tuntuu menevän). Käytetään yhteisiä rahoja sellaisen tapahtuman estämiseen, jota ei voi estää. Vähän kuin kulutettaisiin miljoonia rakentamalla metrin korkuinen rantavalli Thaimaahan, että seuraava tsunami siihen sitten pysähtyy.
Nimittäin urheilijat jäävät kiinni ainoastaan vahingossa ja silloin, kun antidopingtyö on saatu pidettyä salassa. Sitten katselemme kuvia itkevästä urheilijasta, jonka juomapulloon valmentaja oli varmaan sujauttanut jotain ja kaikki muut joukkueen urheilijat ovat kyllä puhtoisia eikä tämä ole järjestelmällistä.
Ottakaamme esimerkiksi painonnosto. Vuonna 1984 olympialaisissa jäi paljon painonnostajia kiinni dopingista. Seuraavissakin olympialaisissa kärähdyksiä oli, mutta ainoastaan muutama. Seuraavissa olympialaisissa painonnostajista ei kärähtänyt kukaan. Kunnes Ateenassa 2004 dopingtestaus otti uuden askeleen ja kas vain, 12 painonnostajaa jäi kiinni dopingin käytöstä. Suoritustasohan nousi silti koko ajan.
Marion Jones, se naispikajuoksia, testattiin uransa aikana yli 200 kertaa. Voittajat testataan. Ikinä ei löytynyt mitään. Vuonna 2007 Jones tunnusti itse käyttäneensä dopingia, steroideja, epoa ja kasvuhormooneja. Tämä nainen testatiin 200 kertaa. Mitä tämä kertoo testaamisen mielekkyydestä?
Dopingtestaus tekee myös urheilusta tiedustelutoimintaa, kuten Lahden tapaus varmaan kaikille suomalaisille muistuttaa. Suomalaiset saivat väärää tietoa syväkurkultaan, eli siis että hemohessiä ei testata, ja hassusti kävi. Olikohan muilla mailla paremmat syväkurkut? K-P Kyrö on avoimesti kertonut kuinka paljon hiihtopiireissä käytetään dopingia, eikä pelkästään suomalaiset. Norjalaiset osasivat valita paremmat peiteaineet. Aamulehti – Joka toinen Lahden mitalihiihtäjä turvautui veridopingiin
Kun dopingtestaus on tällaista huitomista, tapahtuu kaksi asiaa: Urheilijoita leimataan turhaan, ilman mitään syytä (esim Suomen hiihtäjät) ja urotekojen tekijää ei uskota. Kuinka moni uskoo, että Bolt juoksee uusia maailmanennätyksiä ilman dopingia? Dopingtestaus pitää yllä sellaista illuusiota, joka näyttää urheilijat partiolaisina ja toisaalta taas voimistaa uskoa dopingin hyötyyn.
Nimittäi jos alkaisit vetämään ihan kaikkea dopingia lääkärin ohjauksessa ja treenaisit kovaa juoksijaksi, niin luuletko että saisit edes SE-rajaa rikottua? Saatika kovempia ennätyksiä? Dopingtestaus antaa ihmisille sen kuvan, että dopingia käyttäneet urheilijat voivat vaan mässäillä kotona ja vähän ottaa hemohessiä ja käydä hakemassa kultaa 50 kilometriltä. Ei, vaan urheilijat treenaavat perkeleesti ja hyödyntävät lääketieteen kehittymistä ja mahdollisuuksia samalla. Tätä voidaan verrata vaikkapa F1-auton kehitykseen.
Nyt joku sanoo, että hän ei halua juoksuradoille punasilmäisiä F1-autoja. Että doping-testaukseen laitetut rahat ovat järkevää kulutusta. Koska muuten kaikki alkaisivat käyttää ja koska muutkin käyttävät niin homma vain leviäisi ja leviäisi. Marion Jones, 200 testiä. Nolla kärähdystä. Steroideja, epoa ja kasvuhormooneja. Mutta hän oli varmaan ainut niistä kilpailijoista, joka käytti, eikö niin? Ateenan kisoissa naisten 100m toiseksi tullut (Marion Jonesin jälkeen siis) Katerina Thanou lavasti yhdessä maamiehensä kanssa moottoripyöräonnettomuuden välttääkseen testauksen.. Ja nämä on vain näitä ilmiselviä tapauksia. Että dopingtestaus rajoittaa käyttöä? Ei.
Dopingtestaus erottaa urheilijat kahteen ryhmään, niihin joilla on huippulääkärit ja kontaktit ja niihin joilla ei ole niin hyvät. Dopingin salliminen vain asettaisi urheilijat enemmän samalle viivalle. Mutta entäs kun doping on terveydelle niin haitallista?
Onko doping terveydelle haitallista, jos sitä voitaisiin tehdä ihan päivän valossa ihan oikeiden ammattilaisten kanssa, eikä itse valmentajan kanssa pukuhuoneessa? Lisäksi miten tämä haitallisuus todetaan? Sitenkö, että jotkut urheilijat ovat kuolleet sydänkohtaukseen? Onko kenellekään tullut mieleen, että ihmisruumiin virittäminen, vaikka ihan luonnollisin keinoinkin, äärimmilleen voi olla aika kuluttavaa? Yleisurheilijat aloittavat säännöllisen treenaamisen 10 vuotiaana ja päivittäisen treenaamisen teini-ikäisenä, huipulla ei sitten muuta tehdäkään kuin treenataan ja kilpaillaan. Yritetään saada kropasta koko ajan kaikki irti. Jos levätään, levätään mahdollisimman tehokkaasti, jotta lihakset kerkiäsivät palautua ja niin edelleen. Onko tämä terveellistä? Millä tavalla dopingin käyttö on tästä epäterveellisempää, lääkkeethän on testattu ja suunniteltu juuri siihen käyttöön, mihin niitä käytetään. On eri asia vetää autotallissa hevosille tarkoitettua kasvuhormonia, jonka yks kaveri diilasi. Lex Hollo – Doping tappaa
Dopingtestaus, tai oikeastaan koko dopingin määritelmä, sotii huippu-urheilun ajatusta vastaan, jossa urheilijat pyrkivät kaikin keinoin virittämään suorituskuntonsa maksimaaliseen. On happitelttoja, korkealla harjoittelua ja niin edelleen. Sitten jotkut kravattimiehet ovat vaan päättäneet, että mitkä aineet ja menetelmät nyt ovat sallittuja ja mitkä eivät. Nykyään esimerkiksi kofeiini on sallittu aine, vaikka kaikki tuntevat sen piristävät ominaisuudet. Miksi veren hemoglobiiniarvoja saa nostaa korkean paikan leirillä, mutta ei lääkkeillä?
Mutta entäs ne lapset ja nuoret. Heitä kun halutaan suojella dopingin vaaroilta. Tähän en oikeastaan osaa sanoa mitään, koska nuorten urheilusta minulla on todella vähän mitään tietoa. Milloin siellä edes aloitetaan dopingtestaus? Voitaisiinhan dopingtestaus säilyttää nuorilla ja muutenkin ”amatöörisarjoissa”. Mutta huipulla, F1-luokassa, meno olisi vapaata.
Dopingin salliminen tunnustaisi huippu-urheilun viihteenä, eikä minään liikuntaan rohkaisevana esikuvana. Salliminen myös antaisi huippu-urheilijoille tasaisemmat mahdollisuudet pärjätä ilman yksityislaboratoriota ja tiedusteluväkeä. Dopingin salliminen ei vaarantaisi urheilijoiden terveyttä sen enempää kuin nytkään, sillä nytkin dopingia käytetään ja toisekseen terveys on ainut resurssi mitä urheilijalla on. Jos terveys menee, urheilijan ura loppuu. Dopingtestauksen loppuminen myös lopettaisi nämä naurettavat kansanjuhlat, eli dopingkarnevaalit, joissa muutamia arvalla valittuja keskitason urheilijoita välillä uhrataan dopingjumalalle ja välillä joku isompi nimi myös.
Ja joskus joku ryssii isommasti ja palaa koko joukkue hiihtäjiä.
Mihin voi työntää vanhat murtsikkasukset? Omissani kun ei ole mitään vikaa, mutta ne ovat 60-70kg painoiselle, joten ei sovi minulle..
Olisiko kenelläkään käyttöä? Sukset ovat 190cm pitkät, tarkoitettu 60-70kg, pohjasta hyvässä kunnossa ja ahkerasti voideltuna. Sukset on 10 vuotta vanhat. Niissä on Salomonin joku side, jotka sopivat sellaisiin monoihin, joissa on aivan etuosassa alla se koukku, nykyäähän monissa se on vähän taaempana.
Jos käyttöä ei omalle kohdalle ole, niin mitä näille voisi tehdä? Huuto.netiä katsoin, mutta sielläkin menekki on aika kyseenalaista. Tuntuu kurjalta laittaa ihan hyvät sukset roskikseenkaan.
Joku salomonin side, monoissa pitää olla lenkki kärjessäFischer SCS Skate on ollut aikoinaan ihan "kisasuksesta seuraava"
Mitä olisikaan Olympialaiset ilman Norjaa? No en tiedä, eikä se ole edes mitenkään kiinnostavaa, vähän kuin joku miettisi, mitä jos Suomea ei olisi. Mutta Norja, tuo valtioiden mersu, aiheuttaa meissä suomalaisissa tunteita, monenlaisia.
