Ja taas aika on

Nainen on taas näkymätön ja sorrettu. Naiselta on viety eväät elämään ja naista ei kuunnella. Nurvala tuntee olevansa näkymätön, koska naista alistetaan niin paljon.

Tämä ajatus perustuu siihen, että kun Aamulehdessä oli kysytty ihmisiltä Suomen vaikutusvaltaisista naisista, niin monet eivät olleet osanneet sanoa mitään muuta kuin Tarja Halosen. Montako itse osaisit? Tämä tarkoittaa sitä, että naiset ovat muuttuneet näkymättömäksi.

Työpalaverissa tehdään selkoa, mitä kukin on tekemässä. Kierros lopetetaan juuri, kun olet avaamassa suusi; sinua ei huomattu.

Kuinka oiva esimerkki siitä, kuinka tasa-arvoasioita voidaan tehdä olemattomista asioista. Mitä jos Nurvala olisi korottanut ääntään ja sanonut, että Anteeksi, mutta minulla olisi vielä asiaa. Kai on mukavampaa kirjoittaa lehteen ja valittaa, kuinka naisten tasa-arvo ei toteudu, kun kokouksissakaan ei huomata.

Naisten tasa-arvo on tietenkin tärkeä juttu, eikä se tunnu paranevan kovin nopeasti. Sadan (ilmeisesti suurimman) yrityksen johtorymissä on 15,9% naisia ja luku on kasvanut viime vuodesta puolellatoista prosenttiyksiköllä. Ei kovin vahva vauhti.

Talouseläma.fi on ruotinut asiaa vähän syvemmältäkin. Yleensähän katsotaan lukuja ja huomataan, että naisia on vähemmän ja siitä implikoidaan, että miehet ovat sikoja. Talouselämä sen sijaan vähän kartoittaa taustojakin jokavuotisessa Päättäjänaiset jutussaan.  Siellä muun muassa sanotaan, että lisää valtaa naisille ei tule sillä, että itketään iltalehden kolumnissa, vaan sillä, että tehdään töitä asian eteen.

Nurvala heittää kirjoituksessaan esimerkiksi Suomen hallituksen. Siinä on naisenemmistö! No, nyt se ei yhtäkkiä enää riitäkään, vaan nyt media ei riittävästi huomio naisia. Ilmeisesti Raili Nurvala on kanssa jonkin tason journalisti, luulisi että tämä on nyt vähän kuin iskisi itseään kivellä päähän? Voihan olla, että Ilkka Kanerva ja Matti Vanhanen ovat nyt vähän varastaneet palstatilaa, mutta harvoin sinne positiivisilla aivoituksilla pääsee. Tänä vuonna esillä onkin ollut Suvi Lindén ja aikaisemmin se alusvaatemalli. Molemmat sellaisen aivopierun kanssa, että en tiedä, onko naisten syytä tuntea ylpeyttä heidän toiminnastaan.

Yksi yhteinen piirre tuntuu kaikilla menestyvillä naisilla olevan. He eivät valita. He eivät halua armopaloja.

En kannata kiintiöitä. Järkevä yritysjohto ja omistajat hakevat muutenkin monipuolista osaamista, päteviä miehiä ja naisia hallituksiinsa. Sukupuoli ei ole se kriittinen tekijä, vaan johdossa pitää olla monenlaista osaamista, eri-ikäisiä, eritaustaisia ihmisiä. Uskon, että silloin syntyy parempia päätöksiä.  – Sari Baldauf (kuka?)

Myöskään Eija Ailasmaalla ei ole mitään tarvetta vinkumiseen. On ollut hienoa nousta uralla siihen saakka, mihin on noussut.

Itse uskon tasa-arvoon ja siihen, että seuraanvan vuosikymmenen aikana, kun hallitukset väkisin vaihtuvat hieman nuorempiin, niin naisia tulee esiin yhä enemmän ja palkatkin lähestyvät koko ajan miesten palkkoja.

Jos tätä joku kommentoi, niin haluaisin myös kuulla elävän elämän tarinoita siitä, miten miehet ovat jyränneet ohi työpaikoilla ja koulussa. Vai tapahtuuko sitä enää. Vai oliko se niin, että noin kävi 80-luvulla ja nyt näemme viimeisiä siitä aiheutuneita viitteitä pörssiyhtiöiden hallituksissa? Pitäisikö lailla määrätä miehiä laskemaan pöntönkansi?

PS. vielä ikään kuin referenssiksi yksi linkki.