Noin puolen tunnin skinnaamisen jälkeen saavutamme topin. Joku alppikauris ohitti meidät matkalla, oli liikkeellä yksin. Topissa tuulee, aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Palelee. Syömme eväät ja mietitään mistä lasketaan. Alppikauris pyytää meitä katsomaan vähän hänen peräänsä, hän lähtee ennen meitä.
Lähdemme perään. Ei aikaakaan kun olemme tulleet ensimmäisen kentän alas vähän reilusta kolmesta tonnista vähän alle kolmeen tonniin. On toisen kentän aika. Simo lähtee ensimmäisenä, aikoo ottaa kuvia. Tuomas lähtee kohta kuvattavaksi. Sen jälkeen on hiljaista.
Katselen kuinka Tuomaksen selkä siirtyy kauemmaksi. Mitään ääntä ei kuulu. On tyyntä ja hissit ovat kaukana. Välillä tuuli vingahtaa kypärässä, mutta pääasiassa kuulen korvien tinnituksen. Linnut ei laula, ei ole puita eikä ruokaa. Ei näy eläimien jälkiä, ollaan aika korkealla ja karussa paikassa. Aurinko paistaa. Vähän se lämmittää, mutta ei ole kuuma. Ilma on kylmä. Tuomas pääsee perille, laskee Simon viereen.
Radio rikkoo hiljaisuuden. Tuomas antaa ohjeita laskuun. Sitten on taas hiljaista. Simo odottaa kamera valmiina. Työnnän itseni liikkeelle. Hiljaisuus muuttuu hengityksen ääneksi, lumen suhinaksi ja ilman vinkunaksi kypärässä.
Jännittää. Kameran edessä aina vähän jännittää, mutta toisaalta silloin tekee parhaansa. Ensimmäinen käännös on vaikein, silloin joko saa – tai ei saa – rytmistä kiinni. Se menee ok. Hiljalleen suksi nousee lumen pintaan ja lihaksisto alkaa tuhansien toistojen opettaman liikkeen.
Vastaa