Eilen oli taas älytön hiihtopäivä. Semisinkki, mutta näki silti ihan ok. Noustiin Laubille kolme kertaa. Aamusta aikaisin mentiin ensimmäistä vetoa tekemään ja oli sitä ihmeissään. Olen kyllä Laubin laskenut ennenkin, mutta yhtäjaksoisen seinän pituus oli päässyt jo unohtumaan. Melko massiivista laskupätkää oli siis tarjolla. Eka veto oli vaikea. Vaikka lumi oli paljon paljon helpompaa, kuin edellisenä päivänä, en jotenkin päässyt sukselle kunnolla. Ajelin liian takaa. Se taas aiheutti sen, että reidet olivat aivan lopussa alhaalla, kun trave ja travea edeltävät röykyt alkavat.
Toisella kierroksella tuli valaistuminen. Kovempi vauhti ja suksi kelluu paremmin ja voi seisoa paremmin. Tai jotain sellaista. Hakemista oli. Kolmannella kierroksella otettiin laskijan vasemmalta. Korkkaamatonta siivua sai laskujäljen viereen. Samassa porukkaamme lyöttäytyi laskun ajaksi joku ruotsalainen, jonka laskukaverit olivat hävinneet. Ehkä paremmasta (vähemmän jälkiä & röykkyjä) lumesta johtuen lasku tuntui sujuvan. Sujuvalla en tarkoita nyt mitään Seth Morrison vetoo, vaan sujuvaa minulle. Ja edelleen se tarkoittaa sitä, että taitojeni ylärajalla ja taitojeni yli (niin kovaa kuin vaan pää antaa myöden..), mutta silti pystyssä ja hyvillä mielin! Ja reisiäkään ei poltellut samaan malliin.
Pojat toki veti kovempaa.
No, kello olikin jotain yhden paikkeilla, kun siirryimme toiselle huipulle. Pojat pääsi vielä puolen päivän jälkeenkin korkkaamaan jääputoukset (vissiin koko mellanin?) ja me (kun jouduimme odottamaan bussia..) heti yhden ruotsalaisporukan jälkeen. Mut olihan tajunnan räjäyttävää vetoo. Vielä päälle vähän suuren kentän harjoitteluu grossella ja sitten keli sinkkisi.
Erittäin hyvä maku jäi, kun tunsi oppineensa uutta, lumi oli todella hyvää ja helppoa ja oli hauskaakin! Täydellinen vastakohta edelliselle päivälle, jolloin ei edes massiivisten vatsalihasten avulla meinannut pysyä pystyssä..
Vastaa