Kieltämättä jossain vaiheessa tuli ajatus, että mitä ihmettä me tehdään täällä. Turun kuudelle tuhannelle koiralle liian pieni messuhalli oli pullollaan ihmisiä koirineen.
Melkein diplomi-insinöörille (haluan ainakin ajatella niin), on raskasta seurata näyttelyurheilua. Säännöt olivat muuttuneet vuoden vaihteessa ja sekä kilpailijat että tuomari ja muu järjestävä henkilökunta olivat aivan kivillä. Jo pelkästään paikalle saapuminen oli kokemus. Oikea sijainti löydettiin helposti, mutta missään ei lukenut tai kukaan ei kertonut että mitä juuri nyt tapahtuu ja milloin meidän vuoro on. Tai no, ilmeisesti jossain maksullisessa vihkosessa nämä olisi lukeneet, mutta hyvin harvat piheistä koirailijoista olivat niitä ostaneet.
Siinä sitten kyseltiin, että mikähän buugi, milloin meidän vuoro. No, kukaanhan ei tiennyt. Onneksi melko pian tultiin numerolla pyytämään kehään ja Heimo pääsi näyttelyareenalle. Ei jäänyt lapsille kerrottavaa.
Onpahan käyty. Kahdesti.
Vastaa